Sirpa Heikkinen teki vuosikymmeniä uraa toimittajana ja tanssikriitikkona, kunnes kymmenisen vuotta sitten antautui taiteilijaksi. Hän ei kuitenkaan koe, että taiteilijan ura poikkeaisi kokonaan toimittajan työstä, itseilmaisun muoto on vain vaihtunut.

”Kuva ja sana on samaa asiaa, niinhän tämä koko maailma on”, Heikkinen tiivistää ajatuksiaan. Taidemuodoista rakkain Heikkiselle on tanssi, joka on osaltaan vaikuttanut siihen, miksi juuri kuvat kiinnostavat häntä. ”Tanssi, eli siis toisin sanoen tämä ilmaan piirrettävä arkkitehtoninen rakennelma, jota ei juuri erota mistään ja joka katoaa taivaan tuuliin koko ajan. Sehän on, illusionistista oikeestaan, mutta samalla vahvasti tunteenomaisesti visuaalista”, Heikkinen kuvailee.

Heikkinen on toiminut vuodesta 2011 alkaen itsenäisenä taiteilijana, eikä hänellä ollut vuosiin minkäänlaista liittymäkohtaa kuvataideyhteisöihin lukuun ottamatta Limingan taidekoulussa vietettyä aikaa. Jossain vaiheessa Heikkinen kuitenkin alkoi kokea tarvetta verkostoitua ja tutustua muihin taidealan ihmisiin, joten hän hakeutui Oulun taiteilijaseuran jäseneksi vuonna 2018. ”Se on hirveen tärkeetä, että ihmisellä on tämmönen liittymäkohta, kontaktipinta”, Heikkinen kommentoi tuoreehkoa seuran jäsenyyttään.

Luomistyö prosessina

Heikkisen luomistyö alkaa usein siitä, että hän pyörittelee ja katselee ottamiaan valokuvia tietokoneella. Tämän jälkeen kuvat johdattavat hänet eteenpäin luomisprosessissa. Hän ei koe, että teosten kuuluisi olla vain esillä roikkumassa, vaan hänelle on tärkeää katsojan, teoksen ja taiteilijan vuorovaikutus. Sen vuoksi hän pyrki olemaan esimerkikiksi Pinky Noise -näyttelynsä aikana päivittäin läsnä paikan päällä ja jutteli teoksistaan ihmisten kanssa. ”Se on osa sitä, mitä mä haen julkituloillani, että syntyisi jotain muuta, etteivät työt olisi missään eristyksissä komerossa, vaan että ne olisivat tässä meidän, jonkun ihmisen ja minun, välimaastossa, jolloin me voisimme arvioida, että mikähän se tuokin on”, Heikkinen avaa ajatteluaan

Koska Heikkinen on vielä taiteilijanuransa alussa, hän ei halua rajoittaa taiteen tekemistä mihinkään tiettyihin tekniikoihin. Maalari tai veistäjä hän ei kuitenkaan koe olevansa. Hän on tehnyt urallaan paljon valokuva-akvarelleja, mikä on yksinkertaisimmillaan kuvan siirtoa. Heikkinen ei kuitenkaan itse näe sitä pelkästään saman kuvan toistamiseksi eri muodossa, vaan se on prosessi, jonka aikana teos muuttaa jatkuvasti muotoaan.  ”On ikään kuin olemassa aina matriisi, on se nyt sit leimasin tai mikä tahansa, joka jättää jäljen. Seuraavaksi se jälki onkin se matriisi, joka jättää jäljen jonnekin. Ja tavallaanhan kokijakin on matriisi, joka jättää taas oman jälkensä. Ja siksi minusta se läsnäolo, yhteinen kokeminen, on hirveen merkityksellistä”, Heikkinen tiivistää näkemyksensä. Koska Heikkiselle taiteen tekeminen on jatkuvaa muutosta, hän ei itse näe valmista teosta kangastuksena mielessään, eikä näin ollen etene suoraviivaisesti johonkin tiettyyn lopputulemaan. 

Puhuttelevaa ja yhdistävää taidetta

Heikkiselle kaikki tekeminen edustaa päätöksiä, jotka ihminen tekee jonkin asian puolesta tai vastaan. Vaikka hän ei itse omalla taiteellaan aina taistele epäoikeudenmukaisuutta vastaan tai halua lietsoa vastarintaa jotain tiettyä asiaa kohtaan, hän uskoo, että kaikella tekemisellämme on jokin sosiaalinen- tai yhteiskunnallinen merkitys. ”Ei me kuitenkaan hetkessämme lilluta jossakin, vaan me on tehty valinta suuntaan tai toiseen”, Heikkinen miettii. Hän itse yrittää olla vastuullinen suhteessa kanssaeläjiinsä, mutta sanoo, että hahmottaa edelleen asioita kriitikon näkökulmasta. Taiteellaan hän etsii yhteyttä muihin ihmisiin eikä halua lähestyä heitä suurieleisenä taiteilijana, vaan arkisemmin ja suoremmin. 

Heikkisellä on tarve oppia jatkuvasti uusia asioita. Vaikka hänellä oli yliopistossa pääaineenaan kotimainen kirjallisuus, hän ei lue juurikaan fiktiivistä kirjallisuutta, koska pitää olemassa olevaa todellisuutta mielenkiintoisempana. ”Maailmassa on niin paljon sellaista jotakin, mistä ei ole perillä, tai on perillä juuri sen verran, että olisi ihanaa olla enemmän perillä”, Heikkinen summaa. 

Tukiverkostolla vahvemmaksi

Aloittelevia taiteilijoita Heikkinen kehottaa olemaan sitkeitä ja uskomaan itseensä ja omaan taiteeseensa. Tukiverkoston merkitystä ei hänen mielestään kannata aliarvioida, sillä sitä kautta saa pontta omalle tekemiselleen ja olemiselleen.