13.11.-8.12.2024 / ARTtila /
Installaatiomainen teoskokonaisuus Perityt viivat ja kaavat on taiteellinen tutkimusmatka käsialan ja käsillätekemisen periytymiseen. Samalla se on yritys löytää yhteys tapoihin olla olemassa, malleihin elämisestä ja olemisen kaavoista.
Lähtökohtana tälle kaikelle ovat äidin patinoituneet pukukaavat ja tyttären halu tutkia omaa piirustusviivaansa. Löytyykö yhteys puvunkaavojen, niissä olevien viivojen ja tyttären vetämän elävänmallin viivan välille?
Ja voivatkohan unelmat periytyä?
”Äitini tekemät puvunkaavat. Löydän niistä hänen lyijykynällä kirjoittamiaan sanoja, merkkejä, numeroita, piirtämiään viivoja. Ohut silkkipaperi on saanut rusehtavan sävyn merkiksi ajan kulumisesta. Paperin ilme kertoo vuosikymmenten takaisesta ajasta, joka joskus oli juuri aikuistuneelle äidilleni kulmionaatiopisteenä elämänvalinnoissa: ompelukurssi keskeytyi, sodan jälkeinen aika vaati siirtymistä toisenlaisiin haasteisiin.
Määrätietoisesti vedetyt viivat, pukuompelussa välttämättömät rajaukset, tietyt koodit numeroiden muodossa; käsialan kertoma kieli, painaumat, viivan paksuuden vaihtelut. Kiinnostuin tuosta, kiinnostuin perimästäni – siitä, pystynkö äitini tekemien pukukaavoissa olevien merkintöjen avulla löytämään yhteyden hänen kädenjälkeensä ja omaan perimääni.
Olen perinyt myös kaavoja: olemisen kaavoja, elämisen kaavoja, tapoja, eleitä, rajoja… rajattomuutta.
Pohdin sitä, pystynkö silkkisten kaavapapereiden avulla tavoittamaan jotakin äitini tavasta olla olemassa. Kädenjälki on voimakkaasti persoonaa kuvaavaa….
Vekkihame, jonka äitini teki minulle, kun olin pieni tyttö, toimikoon mallina. Lasken vekkien lukumäärää, taittelen; hauras paperi kahisee ja osin meinaa murentua. Silkkipaperihameeseen taittuu sama äitini tekemien taitosten lukumäärä, nyt omin kätösin – aikalailla täsmällistä. Löytyy rytmi, paperi taittuu, rajat löytyvät. Irroittelemisen paikka ei ole tässä, viivat määräävat liikkeen suuntaa: diagonaalia, horisontaalista, pystyä. Kulmilla on myös oma tärkeä merkityksensä.
Perityt viivat ja kaavat -teoskokonaisuuden tekeminen oli minulle hyvin innostava ja vapauttava prosessi. Toki omat viivani ja käsialani olen löytänyt jo aiemmin, analyysiäkin niistä tehnyt. Nyt prosessoinnin jälkeen lisänä on samanlainen tuttuuden tunne, joka syntyy, kun katsoo peiliin ja havahtuu ajattelemaan näkemästään: äitikös se siellä?
Äitini ompeli kolmelle tyttärelleen kaikki vaatteet. Ehkä hän näin pääsi toteuttamaan unelmaansa.
Itse elän nuoruuteni unelmaa työhuoneellani kuvataiteilijana. Jalat maassa. Maassa lienee olleet myös äitini jalat.” – Anja Kurikka