13.9.-1.10.2023 / Galleria 5 /
Lapsuudesta saakka olen kantanut sisälläni kolmea suurta taakkaa, joista tuli pitkäksi aikaa minuuteni määritteleviä osia. Kokemani turvattomuuden tunne lapsena sai minut tuntemaan itsestäni häpeää, pelkoa maailmaa kohtaan ja riittämättömyyden tunnetta.
Uskonto ja vankkumaton vahva ja vääristynyt usko Jumalaan on ollut aina läsnä elämässäni. Usko jumalaan, joka rankaisee heti väärästä ajatuksesta, ja tunne siitä, etten koskaan ole tarpeeksi hyvä – ja lopulta mikään, ei tule riittämään taivaspaikkaan. Onko ainoa tie pelosta pois ja itsensä rakastamiseen minun ulkopuolellani, hahmossa, joka tarkkailee minua, ja minut on tehty hahmon kuvajaiseksi – katsonko peilistä itseäni tai Jumalaa? Voinko hyväksyä itseni riittämättömänä ihmisenä, joka pelkää, tekee virheitä, häpeää ja on vain inhimillisten tunteiden vyyhti. Voinko oppia rakastamaan itseäni itseni vuoksi ilman taivaallista väliintuloa, joka sen minulle mahdollistaa?
Aloitan Toinen Luonto -näyttelysarjan kohtaamalla itsestäni ensimmäisenä – Häpeän.
”Häpeä on kaksoissisareni, aina läsnä kuin vieraat kasvot peilissä. Sisareni eristää minut ja saa minut tuntemaan tämän pelon tunteen, joka hallitsee elämääni yksinvaltiaana. Piiloudun kerroksien alle, luon itsestäni ja luomistani teoksista kiiltokuvia, silotan pinnat enkä näytä kenellekään aitoa itseäni. Minua pelottaa maailma, elämä ja tiedottomuus siitä, miten se tulee elää oikein. Pyrin siksi täydellisyyteen, pintaan, jossa ei ole virheitä, jotta pelkoni epäonnistumisesta ja epävarmuudesta ja siitä, että lopulta en osaa tehdä mitään oikein ei paljastuisi. Olen yksin ja yksinäinen vain turvallinen häpeä seuranani luomassani piilopaikassa. Annan sen etäännyttää minut kaikesta. Opin rakastamaan sinua sisareni kaikkien näiden yhdessä elettyjen vuosien aikana, mutta nyt, on tullut aika siirtyä eteenpäin.
… joten jääköön tämän tekstin sisältö menneisyyteen.”
Häpeän tunne on aina ollut läsnä. Haluan repäistä itseni irti siitä ja annan häpeälle siksi pääosan esittäjän paikan näyttelyssäni – peilaan itseäni, häpeääni suhteessa ympäristööni osaksi peilien avustuksella ja uusien teoksien muotokielen ja nimien kautta. Teokset ovat kuin kertomuksia eri häpeän tunteista. Ja myönnän, että osa teoksista hävettää minua. Tämän tunteen valta itsessäni saa jo riittää, jotta pääsen siitä eroon tai ainakin luodakseni sen kanssa vähemmän toksisen suhteen. Joudun kohtaamaan sen ja itseni – hukutan itseni siihen, luon teoksia, joita en koskaan uskonut uskaltavani tehdä, sukellan syvälle omaan häpeääni. Nautiskelen sen kanssa. Tunnustelen sitä, silitän sen päätä, heitän hyvästit ja annan sille viimeistä kertaa tilaa sisälläni. Opettelen nauramaan sille ja sen kanssa.
Esitän näyttelyssä teoksia, jotka kaikki sisältävät elementtejä asioista, joita en haluaisi tuoda päivänvaloon. Ajatuskin saa punan kohoamaan poskilleni – osaksi häpeästä ja osaksi siitä, että en malta odottaa mitä kaikkea paljastuukaan peilistä tämän jälkeen.