Olen viime aikoina tutkinut taiteessani ihmisten välistä vuorovaikutusta; kohtaamisia, ristiriitoja, suojautumisen tarvetta. Tässä ARTtilan näyttelyssä ihmiset seisovat vuorotellen
samalla paikalla ja katsovat menneisyyteensä, joka näyttäytyy kullekin omalla tavallaan.
Näyttelyn lähtökohtana ovat ajatukset seinien suojasta ja reviiristä. Rakensin mielikuvissani sekä fyysisesti taloa, jonka seinät ovat suojanneet vuorotellen monia. Seinät ovat mahdollistaneet hyvän elämän ja olleet etappi matkalla eteenpäin. Talon seinät paksunevat historian myötä muistoista. Talo on merkityksellinen yhä useammalle.
Tekstiiliveistos ”Tässä minun oli hyvä olla” sai muodon kahdesta visuaalisesta välähdyksestä. Katsoin dokumenttielokuvaa, jossa nainen seisoo vanhan balettikoulunsa edessä New Yorkissa ja sanoo: ”Tässä olin onnellinen. Tein mitä kaipasin tehdä.”. Samoihin aikoihin ystäväni olivat käymässä vanhassa kotikaupungissaan ja päivittivät kuvan Instagramiin kuvatekstillä ”Tässä talossa meidän oli hyvä olla.”.
Sarja grafiikan vedoksia ”Katsoimme samaa seinää” toistaa samaa ajatusta. Kuvittele itsesi istumaan vanhan opiskelukämppäsi sängylle (sohvan puutteessa) ja tuijottamaan seinää. Kuinka moni opiskelija on tuijottanut sitä samaa seinää, mutta nähnyt sen tavalla, jota et osaa nähdä. Se mitä näemme, ei ole vain sitä, että aivot tulkitsevat silmän kautta tulevan
impulssin muuntaen sen väriksi. Värin ominaisuuksien lisäksi kokemaamme vaikuttavat sen hetkiset ajatukset, tunteet ja kokonaistilanne. Tein teossarjaa intuition ja järjestelmällisyyden
rajalla. Ajattelin hyviä ja huonoja hetkiä menneisyydestä ja olin onnellinen.