2.11.–20.11.2011 / Galleria 5 /

Luen aamun lehteä, katson maailman tilaa, tunnen vihaa, sitten tekee mieli naurahtaa, lopulta jäljelle jää suru. Miksi synnyin tähän turhanpäiväiseen aikaan?

Missä pahuus asuu? Sisäänrakennettuna systeemiin, joka perustuu itsekkyydelle, ahneudelle, kohtuuttomuudelle? Sisäänrakennettuna meissä jokaisessa? Kuka heittää ensimmäisen kiven? Muuttuuko mikään? Ymmärtääkö ihminen elämänsä rajallisuutta? Miksi viattomat uhrataan? Onko suru ainoa asia, joka pitää yhteisöt koossa vai tehdäänkö siitä vain surun spektaakkeli, jossa kaikkien tulisi surra Timo T. A. Mikkosen aivoinfarktia? Miten on ihmisiä, jotka kauheinpienkin menetysten ja vääryden keskellä jaksavat ojentaa kätensä toiselle? Miten on mahdollista, että on toivoa? 

Surulliselta mailma mun silmissäni näyttää
Tässä ei onneksi ole kaikki
Liikaa se on silti

“Just counting down the time it takes for you to comprehend the sheer magnitude of every single precious breath you’ve ever wasted? So much misery. So much indifference to so much suffering that we can become tempted by appeals to hatred. But this world ain’t nothing more than what we make of it. Revenge ain’t no solution to the inevitable pain that every single one of us must face in losing the kindred spirits in our lives. Lives so brief, so disappointing, so confusing…But this cosmic sadness is just here to remind you that without Love, breathing is just the ticking of…”
-Propagandhi