Näyttelyn nimi viittaa vanhaan näkemisen teoriaan, jossa näkemisen ajateltiin perustuvan silmien lähettämiin säteisiin. Tässä silmä valaisee ympäristöä eräänlaisen taskulampun tavoin. Sittemmin käsityksemme näköaistin toiminnasta on päivittynyt: nykykäsityksen mukaan valo heijastuu esineistä ja saapuu silmään sen ulkopuolelta. Toisaalta se, miten tulkitsemme näköaistin välittämää todellisuutta, vaihtelee yksilöstä toiseen. Heijastelemme ulkoiseen todellisuuteen sisäistä maailmaamme.
Kaikessa ihmisen kulttuurisessa toiminnassa on kyse jonkinasteisesta projektiosta. Vasta kun alamme heijastella mielensisältöjämme esineisiin ja objekteihin, ne saavat merkityksen. Voidaan ajatella, että taide kokonaisuudessaan perustuu tälle. Merkitys syntyy vasta kun katsoja asettaa itsensä alttiiksi, tuo oman henkilökohtaisen kokemusmaailmansa osaksi taidekokemusta.
Mitä olemme ilman unia, kykyä kuvitteluun?
Näyttelyssä käsittelen näkemisen luonnetta, sen kehollisuutta, sekä erilaisten katsomisteknologioiden vaikutusta siihen kuinka näemme maailman. Tuon yhteen aiemmin työstämiäni kasviaiheita, digitaalisen kuvan häiriöitä, sekä kuvankäsittelyn avulla luotuja geometrisia aiheita. Kokonaisuudessa limittyvät keskenään eri tyyliset abstraktit ja esittävät teokset. Teosten yhteisenä nimittäjänä toimii digitaalinen, erilaisilta näytöiltä poimittu kuva.
Näyttelyä ovat tukeneet Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun rahasto, sekä Suomen taideyhdistys.