Taiteilija Lauri Arola on viettänyt lähes koko elämänsä kuvataiteen parissa.  16-vuotiaana hän aloitti opiskelun Limingan taidekoulussa ja sieltä valmistuttuaan pääsi opiskelemaan maalausta Taideyliopistoon, nykyiseen Kuvataideakatemiaan.

Valmistuttuaan Kuvataideakatemiasta vuonna 1977 Arola pääsi opettamaan vanhaan opinahjoonsa Limingan taidekouluun, kun hänen entinen opettajansa Olli Pohjola sai vuoden apurahan ja pyysi Arolaa sijaisekseen. ”Kyllä mää sanon, että se on hyvin tavallista taiteilijoilla tehdä rinnakkaista työtä. Sillon ku se on kuvataiteen opetusta, niin sehän on aika ihanteellista. Ei tartte hypätä ihan eri alueelle”, Arola miettii. Vuoden pesti venyi lopulta 12 vuoden mittaiseksi, mutta opetustyöstä huolimatta Arolla jäi aikaa omallekin työskentelylle. Illat ja viikonloput menivätkin tiiviisti oman taiteen parissa. ”Sillon oli vielä nuori ja energiaa riitti paljon”, Arola muistelee. 

Limingasta Arolan tie vei vuodeksi Orimattilaan lähelle Lahtea paikallisen kansalaisopiston kuvataideopettajaksi. Syitä muuttoon Arolalla oli useita. Hän halusi lähemmäs Helsinkiä ja lisäksi hänen myöhemmin syntyneiden kaksostytärten äiti opiskeli tuolloin Lahden Muotoiluinstituutissa, mikä myös vaikutti asiaan.  Lisäksi kansalaisopistossa opettaminen vei vähemmän aikaa kuin taidekoulussa, joten iltojen ja viikonloppujen sijaan Arolalle jäi taiteelle aikaa neljä päivää viikossa. Orimattilassa asuessaan hän myös suoritti Helsingissä Opetushallituksen järjestämän kuvataiteilijoille suunnatun aineenopettajan auskultoinnin.

Vuoden jälkeen Arola muutti kuitenkin takaisin Ouluun. “Silloin 3-4 v poikani asui Oulussa ja hänen hakeminen kerran kuussa kolmeksi viikoksi luokseni Orimattilaan oli vähän työlästä, vaikka oikeastaan tykkäsinkin ajella halki Suomen”, kertoo Arola. Lisäksi hänestä alkoi tuntua, että hän Orimattilassa oli vielä enemmän syrjässä kaikelta kuin Oulussa. Hän työskenteli 25 vuotta Oulun kansalaisopiston kuvataideopettajana kunnes lopetti kolme vuotta sitten päätoimisen opettamisen ja omistautui lähes kokonaan taiteelleen. ”Nyt ei siis opetuskaan vie energiaa ja ku ikää tulee, niin ei sitä energiaa ois oikein riittänytkään kunnolla kahteen työhön”, Arola naurahtaa. 

Yhteiskunnallista ajakohtaisuutta ja puhuttelevaa taidetta

Lauri Arola maalasi uransa alkuaikoina pääasiassa öljyväreillä, mutta vaihtoi myöhemmin akryyliväreihin öljyväreissä käytettyjen ohenteiden myrkyllisyyden vuoksi. Myös piirtäminen ja akvarellityöt ovat Arolalle mieluisia työskentelytekniikoita. 

Arolan taiteelle on ominaista yhteiskunnallinen ajankohtaisuus ja kerroksellisuus, jonka hän toivoo puhuttelevan ihmisiä monella eri tasolla. Hänelle on tärkeää, että hänen teostensa erilaiset symboliset ulottuvuudet tavoittaisivat ihmisen alitajunnan sekä puhuttelisivat ja koskettaisivat katsojaa.  Hän haluaa ottaa kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja epäoikeudenmukaisuuteen ja pitää tärkeänä sitä, että asioita katsotaan aina useammasta näkökulmasta.

Teostensa kautta Arola haluaa tutkia maailmaa, ihmisiä ja itseään. Siksi hän pitää taiteensa mahdollisimman intuitiivisena. Arolalle ei kuitenkaan ole omassa taiteessaan tärkeintä se, mitä hän itse haluaa taiteellaan kertoa. Sen sijaan hän haluaa antaa jokaiselle katsojalle vapauden kokea ja tuntea teokset henkilökohtaisesti.

Tyylikokeiluja

Taiteilijaesikuvakseen Arola mainitsee Picasson, jonka taiteessa hän erityisesti ihailee sen monipuolisuutta ja jatkuvaa uuden löytämistä. Picassossa itsessään hän ihailee  tämän luovuutta. Myös Francisco de Goya, joka on tehnyt paljon yhteiskunnallisia teoksia, on vaikuttanut hänen teoksiinsa teemojen kautta. Oman taiteensa tyylisuuntauksena Arola mainitsee modernismin ja impressionismin ja fauvismin. Onpa Arolalla ollut myös Kubistinenkin kausi. Postmodernismi, joka Arolan mielestä rikkoi ahdasmielisiä myyttejä, on myös näytellyt tärkeää roolia Arolan töissä. ”Nykytaide taas on siinä mielessä kivaa, että se salli kaiken. Sillä ei oo mitään rajoja siinä mielessä”, Arola lisää.

Arola kokee taiteessa nykyään ongelmallisena sen, että erilaisilla instituutioilla on taiteen suhteen liiallista päätäntävaltaa ja pelkää, että näin ollen taiteesta välittyy taiteilijan näkökannan sijaan erilaisten instituutioiden näkökulma.  Tästä aiheesta syntyikin Arolan teos “Taiteilijan elämää”. Vaikka Arola kritisoikin instituutioita nykyajan taiteen tekemisessä, on niillä ollut hänen taiteessaan tärkeä sija. ”Taiteellani reagoin maailman, myös oman maailmani tilanteeseen. Jos nyt en tuntisi ja kokisi joidenkin instituutioiden, pikemminkin vaikeuttavan kuin edistävän työtäni kuvataiteilijana, tietyt maalaukset, kuten “Taiteilijaelämää”, olisivat jääneet syntymättä,” Arola pohdiskelee.

Pitkäjänteisyydellä perille

Kuvataiteilijan urasta haaveileville Arola antaa neuvoksi kärsivällisyyden. ”Itelle pitää antaa aikaa. Kuvataide on hyvin pitkä prosessi, ei sadan metrin juoksu. Kuvataiteessa 10 vuottakin voi olla aika lyhyt. Alussa voi olla kärsimätön oman taiteensa kanssa ja voi tuntua siltä, että heti täytyy jotain saada aikaan. Aikaa kuitenkin on se kannattaa käyttää rauhassa kasvamiseen ja kehittymiseen”, Arola neuvoo. Myös taideaineiden opiskelun Arola kokee tärkeänä.  Ilman koulutustakin pääsee Arolan mukaan nykyään pitkälle, jos on vain halua ja intohimoa. Vaikka erilaisten tyylien kokeileminen onkin varsinkin uran alussa aika tavanomaista, olisi Arolan mielestä hyvä jossain välissä löytää se oma juttu.

Lauri Arolaa haastatteli Siru Väisänen ja haastattelun puhtaaksikirjoitti Erika Kiviniitty.